Suomen elokuvasäätiön päätös tuli. Hain Mustikka Bombo: Syötteen aarre -elokuvalle käsikirjoitusapurahaa. Päätös oli kielteinen.

Rehellisesti sanottuna en uskaltanut odottaa liikoja, mutta päätös harmittaa silti. Tällaisessa projektissa apuraha olisi merkinnyt paljon. Se olisi antanut työrauhaa kirjoittamiseen ja oikeastaan koko projektin tekemiseen. Samalla se olisi ollut pieni luottamuksenosoitus sille, että tätä kannattaa jatkaa ja viedä eteenpäin.

Kun tuki jää saamatta

Mustikka Bombo: Syötteen aarre sijoittuu Syötteen ja Pudasjärven maisemiin. Juuri siksi päätös turhauttaa ehkä tavallistakin enemmän. Pienillä paikkakunnilla puhutaan jatkuvasti siitä, miten tarvittaisiin toimintaa, kulttuuria, yrityksiä, matkailua ja uusia tapoja pitää alueita elävinä. Keskusteluun kuuluvat myös lapsiperheiden arki ja syntyvyys. Syntyvyyteen vaikuttavat monet asiat, eikä yksi elokuvatuotanto ratkaise niitä. Lapsiperheiden palvelut, kulttuuri ja lapsille sopiva tekeminen ovat kuitenkin osa elävää paikkakuntaa.

Elokuvatuotanto voi silti tuoda alueelle konkreettista tekemistä. Kuvaukset voivat työllistää paikallisia tekijöitä ja käyttää alueen palveluita, muusta työstä puhumattakaan.

Ja pienen tekijän todellisuus on karu: ensin pitäisi näyttää pystyvänsä johonkin suureen. Siihen tarvittaisiin aikaa ja rahaa, joita on vaikea saada ennen näyttöjä. Siinä sitä sitten ollaan.

Tällainen päätös kyllä latistaa fiilistä ja syö luottamusta järjestelmään. Hakemuksen tekemiseen käytetään aikaa, suunnitellaan ja perustellaan, ja silti vastaus on ei. Kun tähän kokonaisuuteen on panostanut paljon työtä ja ajatuksia, mieleen tulee väkisinkin kysymys: mitä järkeä tässä kaikessa on?

Hyvä palaute ei yksin riitä

Ristiriitaiselta tämä tuntuu myös siksi, että Mustikka Bombo saa jatkuvasti hyvää palautetta. Ihmiset ovat tykänneet hahmoista, maailmasta ja siitä, mitä olen tekemässä. Bombo alkaa löytää omaa yleisöään, ja osa ihmisistä odottaa jo uusia juttuja.

Silti hyvä palaute ei maksa laskuja. Tykkäykset, kehut, viestit ja kannustus auttavat jatkamaan, mutta jos Mustikka Bomboa halutaan kehittää pitkäjänteisesti, tarvitaan myös tuloja.

Teen tämän lisäksi muita töitä, etsin uusia töitä ja rakennan muitakin projekteja, jotta pystyn jatkamaan tätä tekemistä. Aikaa ei ole loputtomasti, vaikka ideoita riittää. Bombo ja sen hahmot synnyttävät uusia ajatuksia nopeammin kuin ehdin niitä toteuttaa.

Välillä joudun silti kysymään, löytyykö tämän ympärille riittävästi ihmisiä, jotka haluavat auttaa sitä kasvamaan. Kiinnostusta ja kannustusta tuntuu olevan paljon, mutta taloudellinen tuki karttuu hitaammin.

Voisiko yleisö mahdollistaa enemmän?

Ehkä juuri tähän haluan Mustikka Bombossa löytää uuden tien. Kaikkea ei tarvitsisi rakentaa apurahojen varaan, jos yleisö voisi auttaa mahdollistamaan niitä tarinoita ja projekteja, joita se haluaa nähdä.

Suomessa suora tukeminen ei ehkä vielä ole yhtä luontevaa kuin monessa muussa paikassa, mutta se voi muuttua. Kun riittävän moni tukee pienellä summalla, pienikin tekijä voi jatkaa ilman, että kaiken tulevaisuus riippuu yhdestä hakemuksesta ja yhdestä päätöksestä.

Haluan rakentaa Mustikka Bombon ympärille yhteisöä, jossa ihmiset eivät ole vain yleisöä, vaan voivat halutessaan auttaa uusien tarinoiden ja projektien synnyssä.

Teidän avulla tämä voi jatkua

Apurahaa ei tullut, ja se tuntuu raskaalta. Silti haluan jatkaa. Ehkä paras vastaus tähän pettymykseen on se, että saamme tämän tehtyä yhdessä.

Mustikka Bombon jäsenyydessä on nyt kampanja: maksat yhden vuoden jäsenyyden ja saat kaksi vuotta sekä tervetuliaislahjan. Jos olet seurannut Mustikka Bomboa ja miettinyt jäseneksi liittymistä, nyt on siihen hyvä hetki.

Jäsenyys ei ole minulle vain numero tilastossa. Jokainen mukaan lähtevä kertoo, että tällä tekemisellä on arvoa myös oman työpöytäni ulkopuolella. Jäsenmaksu auttaa minua jatkamaan ja kehittämään Mustikka Bomboa sekä tavoittelemaan Syötteen aarre -elokuvan toteutumista, ehkä vuonna 2028. Jos haluat nähdä, mihin asti Bomboa voidaan viedä ja mitä kaikkea vielä syntyy, tule mukaan.